Helsinkiin päästyäni alkoi rutiinit, aamupalalle, sydänkäyrään, lorvimista, lounas, lorvimista, päivällinen, lorvimista, iltapala, lorvimistä, yöpuulle...jne. Muutaman kerran tuossa kolmen viikon aikana lääkäri tutki tilanteen ultralla ja kun mitään hälyyttävää ei ollut tapahtunut jatkui elämä entisellään.Päivät seurasivat toisiaan tuskastuttavan samanlaisina. Hätä vauvasta hieman laantui ja koti-ikävä kasvoi! Jokailtainen soittelu kotiin sai kyyneleet virtaamaan vuolaasti ikävästä. Onneksi vertaistukea osasto 42:lla sai runsain mitoin. Samassa tilanteessa olevia äitejä oli useita, minä vaan olin kaikkein pienimmillä viikoilla...

Yhtään tilannetta ei helpottanut lastenlääkärin käyminen juttusilla: Hän ilmoitti kylmästi, että jos lapsi näillä viikoilla syntyy, niin mahdollisuudet ovat huonot! Todella kivaa kuultavaa siihen hämminkiin ja epätietoisuuteen. Hieman empaattisuutta olisin toivonut häneltä. Myöhemmin sain kuulla saman lääkärin puhuneen aivan samat asiat vastaavassa tilanteessa olevalle äidille. Yhdessä siinä sitten ihmeteltiin kyseisen lääkärin tyyliä esittää asiansa. Molemmille äideille tuli tunne, että olisi itse aiheuttanut tämän tilanteen ja että seuraamukset olisi itse syytä kärsiä nahoissaa. Huh, kyllä siinä oli tuskainen olo, itkua piisasi ja tuskaa.

Lääketieteellisesti asiat rullasivat alkuun hyvin, olin saanut antibioottia ennaltaehkäisemään tulhdusta kohdussa (varotoimenpide) sikiökalvossa kun oli nyt reikä, jonka kautta kaikenlaiset basiliskot saatoivat ujuttautua kohtuun ja sitä myöten vauvaan. Kortisooniakin oli pistetty kaksi annosta, kypsyttämään vauvan keuhkoja. Kaikki oli siis tehty mikä oli siinä tilanteessa mahdollista. Henkilökunta oli aivan ihanaa ja kätilöiltä sitten saikin paljon tietoa omasta tilanteestaan ja myös hieman lohdullisempaa tietoa vauvan mahdollisuuksista. Siitä iso kiitos osasto 42:n hekilökunnalle! Ensimmäinen annos antibiottia olis siis mennyt ja CRP-arvot näyttivät hyvälle muutaman päivän, kunnes alkoivat hiljalleen hivuttautua ylemmäs, huoli kasvoi ja päätettiinkin antaa toinen satsi lääkettä suoneen. Cerppi alkoikin laskea, mutta mielestäni liian hitaasti, vaikka yritinkin pitää toivoa yllä. Kului taas kolme pitkää päivää ja lääkekuuri loppui, minä katselin huoneen ikkunasta näkyvää puuta ja maisemaa surren sitä, etten päässyt kevään ensikosketusta muualta, kuin huoneen ikkunasta ja osaston parvekkeelta katselemaan. Elämä tuntui lipuvan ohitse, mutta yritin tsempata vauvan puolesta, tiesin, että näin on vauvalle parasta. Vastaavassa tilanteessa olevan äidin kanssa juttelimme ja hän oli sitä mieltä, että olisi parempi kun vauva syntyisi jo. Minä taas toivoin, ettei vauva synny ihan vielä. Toiveissa oli, että saisin pitää vauvaa kohdussa ainakin sen yli, että pääsisin takaisin omaan keskussairaalaamme (joka olisi n. 30 rv:n tienoilla). Toiveeni oli turha. CRP alkoi taas hiljalleen nousta ja samalla hätä! Kätilö laittoi tällä kertaa menemään suoneen omien sanojensa mukaan sellaiset ropit, että kaikki oravaa pienemmät lähtee kyllä. Vaan eivätpä lähteneet mokomat! Lääkkeitten aloittamista seuraavana yönä huoneestani lähti yksi äiti n. puoli kolmen tienoissa äiti synnyttämään, heräsin siihen, toivottelin onnea ja lähdin käymään vessassa, vatsaa ja selkää kivisteli kovasti. Ensin ajattelin sen johtuvan ylenmääräisestä makaamisesta, mutta todellisuus oli hieman toinen. Viiden aikaan aamulla heräsin selviin SUPISTUKSIIN! Painelin kätilöiden kansliaan asiaa kertomaan ja siellä hyppäsikin hieman unentokkurainen kätilö ylös penkistään ja lupasi tulla antamaan supistuksia ehkäisevää Miolene-lääkettä kankkuuni. Tilanne tuntui aivan epätodelliselle, hätääntyminen alkoi nostella päätään ja huoli lisääntyi potenssiin miljoona. Tunnin kuluttua lääkkeen annosta tilanne kuitenkin tasaantui ja supistukset heikkenivät, loppuen pian kokonaan. Lääkkeen sivuvaikutukset olivat kyllä mojovat: päässä takoi, kädet tärisivät ja koko keho tuntui aralta. Tunne oli kuin kovassa krapulassa, tuumailinkin siihen, että olisin mieluummin ottanut sen humalan, enkä tätä dagenäfteriä. Aamupalan sain vuoteeseen, kuten myös lounaan. Nyt oli siis pakkolevon aika, enkä kyllä olisi jaksanut juurikaan muuta. Ensimmäinen Miolene-piikki vaikutti laskujeni mukaan n. 6 ja puoli tuntia, kunnes supistukset taas palasivat. Olin jo ehtinyt huokaisemaan helpotuksesta ja taas sitä mentiin...Sain seuraavan piikin ja tällä kertaa mielestäni lääke ei enää juurikaan aiheuttanut krapula-oireita. Aloin pelkäämään pahinta. Yritin kuitenkin sinnitellä ja uskoa eteenpäin. Kyselinkin kätilöltäni, että olisiko mitään muuta keinoa ehkäistä supistusten tuloa. Kätilö lohdutteli sanoen: Jos eivät lopu piikityskeinoin, siirrämme sinut synnytysosastolle jatkuvaan suonensisäiseen Miolene-lääkitykseen, mutta muita keinoja ei sitten olisi. Noin neljän tunnin kuluttua toisen piikin saatuani, totesin että tämä ei kyllä nyt juurikaan vaikuta enää. Vaikutusaika oli siis jo puoliintunut edellisestä. Tunteitani en enää jaksanut edes eritellä, kaikki oli vain suurta harmaata massaa ja äidinvaistolla taisin jo todeta sen olevan menoa. Sain kuitenkin vielä yhden piikin, jonka vaikutus oli mitäänsanomaton. Supistukset heikkenivät hetkeksi, mutta eivät loppuneet enää ollenkaan. Tässä vaiheessa kätilö totesi minun olevan valmis lähtemään synnystyssalille suonensisäiseen tiputukseen. Matkalla näin kohtalotovereitani ja vilkuttelin heille mennessämme, hymyssäsuin vielä kuitenkin. 

Synnytysosastolla laitettiin sitten lääke tippumaan ja tilanne rauhottuikin jonkin ajan kuluttua. Lääkettä meni maksimimäärä ja olo oli sen mukainen. Koko äiti pomppi sängyssään, sydän hakkasi kuin maratoonin jäljiltä ja kädet tutisivat. Supistuksia tuli yöllä harvakseltaan ja kätilö kävi kyselemässä, että voisikohan annosta pienentää. Annos pienennettiin ja pian alkoivat supistukset taas tasaisen kivuliaina kiipeämään kohti huippuaan. Hetken asiaa mietittyään kätilö nosti annostuksen takaisin huippulukemiin. Lääkäri käväisi puolenyön maissa tutkimassa ja totesi kohdunsuun hieman pehmentyneen ja lyhentyneen, mutta että ei vielä olisi aika synnyttää. Kului muutama tunti ja sain hieman nukuttuakin, kunnes heräsin supistusten kovetessa ja säännöllistyessä. Tässä vaiheessa olin hiljaa mielessäni heittänyt jo pyyhkeen kehään, mutta en uskaltanut sitä edes ajatella, saatikka sanoa ääneen. Jotakuinkin klo. 4 lääkäri käväisi tutkimassa ja totesi taas kohdunsuun hieman avautuneen lisää ja kanavan hävinneen suurinpiirtein pois. (Hieman hatarin mielikuvin tosin tätä muistelen) Lääkäri oli kuitenkin vielä siinä vaiheessa sitä mieltä, ettei lapsi olisi vielä syntymässä, vaikka näki äidin supistusten tulevan tiheään ja olevan aikamoisen kovia. Itse kyselin kätilöltä, mahdollisia kivunlievityslääkkeitä/operaatioita supistusten helpotukseksi. Kätilöllä oli tylyä kerrottavaa. Tällaisessa tilanteessa yleensä, paikat aukeavat senverran vauhdilla, ettei kivunlievitystä olisi hyvä antaa. Ennustukseni joskus aiemmin ruokapöytäkeskusteluissa piti siis paikkansa. Olimme muiden äitien kanssa vitsailleet saavamme asperiinia kivunlievitykseksi synnytyksessä...ja niinhän minun kohdallani sitten kävikin, ei tosin asperiinia vaan Litalginia ja ilokaasua olis minun reseptini supistuskipuihin. Kello taisi olla jotakuinkin kuuden nurkilla aamulla, kun soittelin kätilöä apuihin, supistukset olivat jo todella kovia, suorastaan räjähtäviä, sellaisia että huipulle päästyä tuntuu että lähtee taju. Kätilö kysyikin, minkä aikaa ovat nämä jatkuneet ja totesin, että noin tunnin ajan. Kohdunsuu tutkittiin ja silloin syntyi säpinää. Kätilö totesi toiselle, että tämä on melkein auki! Synnytys oli siis käynnistynyt! itkunsekisin miettein soitin miehelleni, että ala joutumaan, vauva syntyy ihan kohta. Supistukset repivät tajuntaa ja ilokaasua paloi! Tunti kului tuskassa kätilön kättä puristellessa ja kipujen vuoksi huutaessa. Kohdunsuu tutkittiin ja toteama oli, auki on, seuraavalla supistuksella voit sitten ponnistaa. Ponnistin kahteen otteeseen ja pian tunsinkin kuinka alapää melkein repesi. Pää ja hartiat olivat syntyneet ja pian koko muukin poika! Meillä oli siis poika. Lapsi oli kaunis kuin mikä ja sen hänelle ensimmäisenä sanoinkin. Oi, kun sinä olet kaunis! Aikaa tähän kului muutama minuutti. Poikamme1150g näki siis päivänvalon 17.5.2006 klo 7.17. Ihana pieni nyytti, joka suinpäin kiidätettiin lastenlääkärin ja hoitajan luokse. Pieni hieman itkasti mennessään mikä oli kätilöiden  mielestä hyvä merkki! Jonkin ajan kuluttua lapsi tuotiin vielä hetkeksi äidin ihaltavaksi, ennenkuin häntä lähdettäisiin viemään teho-osastolle. Lääkäri kertoi vauvamme saaneen peräti 8 pistettä, mikä on keskosvauvoille todella hyvä määrä. Vauva hävisi ovesta ja minä soitin isälle, joka ei ollut ehtinyt mukaan synnytykseen. Ilmoitin hänelle, että meillä on ihana poikavauva ja että aja hiljakseen, homma on tällä erin ohitse. Isällä oli kuulemma itku päästä, kun hänkin oli huolissaan ajanut ylinopeudella 140 km/h päästäkseen mukaan toimitukseen.