27.4.2006 klo:16.00 rv.23+6
Se oli ensimmäisiä kevään aurinkoisia, melkeinpä helteisiä päiviä. Olimme pienemmän pojan kanssa haravoineet pihaa lähestulkoon koko päivän ja olo oli sen mukainen. Vielä olisi pieni läntti harvavoimatta, mutta voimat eivät enää riittäneet sen tekemiseen. Lähdimme pojan kanssa sisälle ruoan laittoon, pianhan sieltä tulisivat kotiin isoveli ja isä, nälkäisinä kuten aina. Sain juuri kattilan liedelle, kun tunsin, että pöksyihin lurahti jotakin. Tunne oli hieman erilainen, kuin normaalisti raskausajan valkovuotojen kanssa. Vilkaisin pöksyihin ja siellähän sitä oli, lapsivettä side täynnä APUA! Alkuun olin vain hieman huolestunut ja mietinkin, että pitäisikö soittaman äitiyspolille. Jatkoin kuitenkin ruoanlaittoa ja odottelin samalla miestä kotiin. Kun mieheni viimein tuli, hän näki samantien kasvoistani, että jokin on hätänä. Kerroin hänelle tilanteesta ja yhdessä päätimme soitaa polille. Äitiyspolilta kyseltiin, että olisiko kyse lapsivedestä. Saatuaan myöntävän vastauksen, pyysivät tulemaan näytille. Ajattelin nyt kuitenkin ensin syödä ruoan, kun mistä sitä tietää milloin saan seuraavaksi syödä, heh ruoka aina mielessä raskausaikana. Kun nousin ruokapöydästä santsatakseni lisää ruokaa, tunsin että nyt sitä tulee ja runsaasti... samantien kastuivat niin pöksyt, kuin lattiakin. Tätä seurasi paniikki, äiti juoksi ympäri tupaa hermostuneena, isä soitti paniikissa ambulanssia ja lapset seurasivat tilannetta silmät selällään.
Kului vartti jos toinenkin ja ambulanssia odotellessa kastuivat jo toisetkin housut. Mieliala oli todella matalalla, tuntui kuin elämä olisi loppunut siihen. Reilun puolentunnin jälkeen ambulanssi tulikin ja lähdin sen kyydissä eteenpäin, luulin pääseväni äitiyspoliklinikalle, vaan suuntamme olikin kohti aluesairaalaa. Ihmettelin ratkaisua hiljaa mielessäni, kun kuvittelin, että näinhän se pitää olla. Aluesairaalaan päästyämme päivystävä lääkäri alkoi kyselemään, että minkäs verran sitä veristä vuotoa tulee: johon, minä vastasin, että eihän minulla mitään veristä vuotoa, vaan lapsivedet tulee ulos, samalla esittellen likomärkiä housuja hänelle. Tuomio kuului, että ei kun keskussairaalaan äitiyspolille vaan! Niinpä niin, ajattelin, mutten jaksanut asiaa kommentoida enempää. Pian tulikin toinen ambulanssi ja matka kohti keskussairaalaa alkoi. Siinä sitten soittelin miehelle, että käännäppä auto ympäri ja lähde ajelemaan keskussairaalalle päin.
Äitiyspolilla lääkäri tutki ja tutki, aika kului, eikä hän sanonut mitään...minuutit valuivat ohi ja hädissäni odottelin tuomiota. Pitkään jatkuneen sydämen ultrauksen jälkeen lääkäri ilmoitti, ettei sydämessä ole mitään vikaa, vaikka alkuun siltä näytti...Kaikki muukin näyttää hyvälle, vettä vaan on enää niukalti jäljellä. Olosuhteisiin nähden vauva voi siis hyvin, ensimmäisen kerran pystyin hetkeksi huokaisemaan. Sitten jysähti uusi pommi, seuraavana päivänä tulisi lähtö Naistenklinikalle Helsinkiin, jossa tulisin viettämään loppuraskauden siihen asti kunnes vauva syntyisi/jouduttaisiin synnyttämään.Päässä ei varmasti sillä hetkellä liikkunut yhtään mitään. Järkytys siitä, että joutuisin 140 km päähän kotoa, eroon lapsistani ja miehestä tuntui uskomattoman pahalle. Myöhemmin illalla sain kortisoonipiikin, joka kypsyttää lapsen keuhkoja siltä varalta, että lapsi piakkoin syntyisi, sekä antibioottia siltä varuilta, ettei tulehdus pääsisi vauvaan, sikiökalvossa olevan reijän nyt sen mahdollistaessa. Ilta ja yö meni itkiessä vauvan puolesta ja tuskaillessa tilanteen takia. Sitä ei osaa mitään tällaista odottaa ja sitten PAM siinä ollaan.
